Lentäen vaeltamaan

Joskus vaellukselle tulee lähdettyä muulla kulkuneuvolla kuin omalla autolla. Se mutkistaa pakkaamista hiukan kun ylimääräistä, rinkasta pois jäävää tavaraa ei voikaan pakata mukaan niin paljon kuin huvittaa. Toisethan retkeilevät aina julkisilla, mutta olen saanut nauttia oman auton tuomasta vapaudesta jo niin kauan, että kaikki muu tuntuu hankalalta. Alla esimerkki auton pakkauksesta parin vuoden takaiselta Lofoottien kierrokselta kun ihan kaiken voi ottaa mukaan. Auto on Skoda Superb ja se on melko täynnä..

Esimerkki tämän kesän reissusta: lennot Muncheniin, sieltä siirtymä junalla yhdellä vaihdolla Berchtesgadeniin ja sitten vuorille. Takaisin sama juttu. Lentäen ja julkisilla kulkeminen vaellukselle tuo omat haasteensa pakkaamiseen. Tavaroita täytyy kantaa ja siirtyä kävellen paikasta toiseen, joten montaa kassia ei viitsisi raahata mukana. Vaelluksen jälkeen ollaan pari päivää kaupungissa, jolloin olisi ihan mukavaa laittaa jotain puhdasta päälle. Vuorille lähtevässä rinkassa ei viitsisi kantaa mitään ylimääräistä.

Ratkaisimme asian pakkaamalla mukaan 40 litran pikkurinkat, jotka otettiin selkään alppivaellukselle. Rinkat laitettiin ruumaan teleskooppivaellussauvat niihin kiinnitettyinä ja koko paketti rinkan lentosuojapussiin pakattuna, jolloin se menee normaalina matkatavarana. Vaelluskamppeiden lisäksi pakattiin mukaan mahdollisimman niukasti muuta vaatetta ja tarvikkeita ja matkustaminen suoritettiin vaelluskengissä. Katsottiin myös etukäteen, mistä saadaan keittimeen kaasu, jota ei saa lentokoneeseen tuoda lainkaan.

Vaeltamaan lähtiessä jätimme hotellille pussukat, joissa oli hieman vaihtovaatetta, turhat kosmetiikat ja muu mitä emme olettaneet tarvitsevamme vuorilla. Varauduimme omilla makuupusseilla ja alustoilla siitä huolimatta, että meillä oli tuvat varattu jokaiselle yölle. Koskaan kun ei voi tietää, mitä matkalla tapahtuu ja vuoristossa ja erämaassa apu voi olla pitkän odotuksen takana. Lisäksi meillä oli mukana pieni keitin ja muutama retkiruoka lounaiksi matkan varrelle. Muut ruokailut hoituivatkin vuoristomajoilla.

Tavaramäärän mitoitus onnistui melko hyvin, juuri mitään ylimääräistä ei ollut mukana, eikä mitään myöskään puuttunut. Lisää pesuaineita ja muuta pikkusälää ostettiin vaelluksen jälkeen kaupungista mikäli jokin pikkupurkki oli kulunut loppuun. Siirtymät lentokentältä kohteeseen eivät olleet liian hankalia kun mukana oli vain rinkka ja käsilaukku.

 

 

5 päivän tupavaellus Alpeilla

Tämänvuotinen kesälomamatkamme suuntautui Saksan ja Itävallan alppimaisemiin. Reitiksi vaikoitui Saksan Berchtesgadenista lähtevä Grosse Sommer-Reibn durch das Steinerne Meer. Matkaa 57 kilometriä ja nousua ja laskua reilut 4 500 metriä kumpaistakin. Aika reilusti siis erimerkiksi Suomen reitteihin verrattuna. Matkan suunnitteluun lisämausteensa toi se, että reitistä ei löydy edes englanniksi tietoa mistään. Eikä reitillä kyllä juuri muita kuin saksankielisiä näkynytkään. Seudulla on tapana merkitä etäisyydet opasteisiin aikoina, ei kilometreinä. Se on mukavaa niin kauan kuin pysyy suunnilleen samassa tahdissa opasteiden kanssa, mutta välillä tuntui että opasteen ajat on käynyt arvioimassa alppimaratoonari.

Reitti kulkee tuvalta tuvalle, eli jokaisen etapin lopussa odottaa vuoristomaja, jossa on saatavana ruokaa, juomaa sekä nukkumapaikka. Varaukset teimme noin 3 kuukautta etukäteen, jolloin yksi maja oli täynnä. Pääsimme kuitenkin Kärlingerhausille yöksi kun kysyimme sieltä yöpaikkaa saavuttuamme. Reitti on luokiteltu punaiseksi, eli se on paikallisen asteikon mukaan keskivaativa. Se ei vaadi kiipeilyvarusteita, mutta on sen verran vaikeakulkuinen ja paikoin ilmava, että huonojalkaisen tai korkean paikan kammosta kärsivän ei sinne kannata suunnata.

Matka alkoi lennolla Muncheniin, josta otimme junan Berchtesgadeniin. Saapumisillan ohjelmassa oli kaasun hankkiminen keittimeen ja paikkojen ihmettelyä. Olimme varanneet hotellin aivan Königssee-järven rannalta, josta reittikin alkaa. Järvi on turkoosi ja vuonomaisen kapea. Reittimme kiertäisi käytännössä järven ympäri.

Aamulla aamiaisen jälkeen jätimme pienet tavaranyssäkät hotellille säilöön ja suuntasimme kohti ensimmäisen päivän nousua. Ensimmäinen etappi Konigsseestä Karl von Stah-hausille on pituudeltaan vain 8 kilometriä, mutta nousumetrejä kertyy yli 1200. Käytännössä siis kävellään reilu 8 kilometriä pelkkää ylämäkeä. Tällä kertaa myös sateessa ja pilvessä, eli maisemista ei juuri päästy nauttimaan. Ensimmäisen päivän reitti on sorastettua pyörätielevyistä uraa. Stahlhaus sijaitsee aivan Saksan ja Itävallan rajalla.

Stahlhausilta alkaa toinen etappi kohti Wasseralmia. Matkaa on merkitty 12,6 kilometriä, nousua 1100 metriä ja laskua yli 1400 metriä.  Arvio matkan kestoksi oli 6 tuntia, toteuma (taukoineen) lähempänä 10 tuntia. Polku oli monelta kohdin vaikeakulkuinen johtuen sekä mäkien jyrkkyydestä että kivikosta jota löytyi isosta pieneen, jalan alta luistavaan soraan. Meillä oli mukana pieni keitin ja pussiateriat, toisin kuin 95% muista kulkijoista jotka ottivat tuvilta eväät mukaan tai söivät välipaloja matkalla.

Aamulla sukelsimme taas pilveen, mutta onneksi ensimmäisen nousun aikana pilvet alkoivat kaikota ja pääsimme näkemään maisemia.

Päivän reitti oli kaunis, paljon vuoristoa, solia, turkoosi lampi ja lopuksi hienoa vanhaa metsää. Se oli vain aivan tolkuttoman pitkä. Polvet anoivat armoa päivän päätteeksi. Wasseralm on reitin tuvista alkeellisin. Siellä ei ole lämmintä vettä ja ruokaa on tarjolla vain yhtä sorttia. Olutta ja viiniä luonnollisesti löytyy. Aamupala tilataan illalla, aamulla sitä ei voi enää ostaa. Makuutuvassa nukkui arviolta 50 ihmistä noin 60 cm leveillä patjoilla kerrossängyissä ja parvella.

Kolmas etappi Wasseralmista Kärlingerhausille olikin jo inhimillisempi. 8,5 kilometriä, nousua 800 ja laskua 600 metriä. Alkuperäinen suunnitelmamme oli kävellä Kärlingerhausin ohi Riemannhausille, sillä majoituksia varatessamme Kärlingerhausin ilmoitettiin olevan täynnä. Edelliden raskaan pävän jälkeen päätimme kuitenkin pyrkiä yöksi Kärlingerille, sillä jatko kohti Riemannhausia olisi pelkkää ylämäkeä.

Reitti kulki metsän suojissa, mikä olikin oikein mukavaa lämpötilan kohotessa 25 asteen tuntumaan. Reitillä oli muutamia vaikeakulkuisia kohtia, joissa sauvat piti vaihtaa nelivetoon, mutta olimme hyvissä ajoin Kärlingerhausilla lounaalla.

Alkuperäinen suunnitelma oli kiertää Kärlingerhausilta Riemannhausin kautta Ingolstädter hausille Etappi 4:n mukaan. Huomasimme kuitenkin, että on olemassa myös suora reitti Ingolstädterille ja se on alkuperäisen 12 kilometrin sijaan vain noin 5 kilometrin mittainen. Alkuperäisellä reitillä olisi päivän noususumma ollut taas 1100 metriä, käyden reitin korkeimmassa kohdassa yli 2300 metrin korkeudessa, joten päätimme valita helpomman tien suoraan Ingolstädterille. Noususummakin jäi oikaisussa noin 500 metriin.

Kävelimme reittiä kaikessa rauhassa maisemista nauttien, ja harvinaisesti myös päiväetapin päätepiste tuli jo hyvissä ajoin näkyviin vuoren laella. Ingolstädter haus sijaitsee reilun 2100 metrin korkeudessa, ja se olikin reitin ainoa paikka jossa terassilla piti auringonpaisteesta huolimatta istua untuvatakki päällä. Ilma oli lämmin, mutta tuuli kylmä.

Tuvalla oli huolehdittavana maailman suloisin orpo lammas:

Viimeisen päivän tavoite oli päästä alas vuorilta. Patikkapäivien aikana kävi selväksi, että alkuperäinen suunnitelma kävellä viimeisenä päivänä 16 kilometriä ja yli 1500 laskumetriä alas tien varteen olisi erittäin hankala kipeiden polvien kanssa. Lisäksi puolet matkasta olisi polkua joka on yhtä hidasta kulkea alas- kuin ylöspäin. Tarkastelimme karttaa ja kyselimme tuvalta lyhintä reittiä alas, ja saimme ohjeen kävellä huoltohissin linjaa seurailevaa polkua kohti Kallbrunalmia ja sieltä bussille tai taksille.

Heräsin aamulla aikaisin ihastelemaan vielä viimeistä auringonnousua:

Siitä sitten laskeutumaan pilviverhon läpi kohti alavampia maita.

Bussihan ei suinkaan lähtenyt heti Kallbrunnalmista, vaan tallasimme reippaaseen tahtiin varmaan viitisen kilometriä paikallista hiekkatietä alamäkeen kohti bussipysäkkiä. Samalla saimme tutustua paikalliseen maatalouteen kulkiessamme lehmä- ja lammaslaitumien ympäröimää tietä. Pysäytimme matkalla avuliaan saksalaisporukan, joka sattumalta oli myös matkalla Berchtesgadeniin. Saimme heiltä hieman reittiapua ja pääsimme onnellisesti takaisin kaupunkiin.

Suosittelemme reittiä mikäli tupavaellus kiinnostaa. Leiriytyminen on Berchtesgadenin kansallispuistossa kiellettyä. Kaikki informaatio reitillä ja tuvissa on vain saksaksi, joten edes auttava kielitaito on suositeltavaa.